Taas meni viikonloppu nopeesti ohi ja ollaan jo tiistaissa. Viikonloppu oli aika vaikee kun Sofia olis täyttäny sunnuntaina 5kk. käytiin haudalla viemässä kukka ja kynttilä, hauta oli tasattu ja siihen oli nakeltu heinänsiemeniä.. aika karun näköistä vielä :( onneksi sinne saadaan juhannuksen aikaan se kivi tai oikeastaan laatta, sitten voikin alkaa tekemään enkelin lepopaikasta nättiä ja oman näköistä <3

Mulla oli perjantai päivä aivan kamala päivä, aina kun jäin itsekseni (Kimmoki oli iltavuorossa) tuli itku ja pahaolo :( Mä katselin Sofian kuvia ja itkin ja itkin.. pari ystävää koitti piristää pyytämällä mua mukaansa shoppaileen ja kahville mutten mä jaksanu lähteä. Kotin mennä nukkumaankin muttei siitä mitään tullu.. Raahasin sitten siivous vehkeet ylös ja alin raivaamaan poikien huonetta ja muuta yläkertaa.. Olo helpottu vähäsen kun sai kunnolla purkaa itseään. Joskus auttaa kun olla möllöttää vaikka peiton alla ja itkee itkut pois ja joskus taas on pakko tehdä jotain et saa itsensä rauhoitettua.

Mä olen alkanut piiskaamaan jostain kumman syystä itseäni aika rankalla kädellä :( tarkoitan sitä et tunnen itseni todella rumaksi ja lihavaksi.. peiliinkään en halua katsoa jos ei ole pakko. Syytän itseäni siitä kun en jaksa kiinnittää huomiota siihen mitä syön ja lenkille ei tahdo jaksaa mennä.. lohtusyöminen on tullut tutuksi ja joka kerta tulee ihan kamalan huono omatunto. Tuntuu et Kimmoki jo häpeää mun ulkonäköä :( Vaikka asia ei kuulemma niin ole.. en tajua miksi tämmösiä maallisia asioita on alkanu pyörimään mielessä, ihan niin ku ei muutanki olis välillä pahaolla niin miksi sitä pitää ressata itseään moisella??

Olen miettinyt sitäkin että mikä on oikea tapa surra? Mikä on suruaika? Jos joskus tuntuu hyvältä ja olo on onnellinen oonko mä silloin jotenki outo? Mun lapsi on kuollut ja mua hymyilyttää välillä jotku asiat, mun lapsi on kuollut ja olen lähdössä reissuun jonka tarkoitus on rentoutua.. joskus tuntuu siltä kun juttelee ihmisten kanssa et mun pitäis itkeä vuolaasti ja olla ihan maassa, ihan kun vastapuoli miettisi et onko toi nyt ihan ok kunnossa kun on muka noin tolpillaan.. mulle on sanottu että olisin vahva ihminen, en oikeestaan allekirjoita tuota. Ehkä en vaan halua itkeä ja valittaa ihan jatkuvasti.. ja tuntuu siltä kun näkee vanhoja tuttuja esim. kaupassa on tosi ihana vaihtaa kuulumisia ja puhua ihan muusta kun omista tunteistaan.. haluaako ihminen surustaankin lomaa?

Onko sitten oikeaa tapaa surra? Minusta ei jokainen tekee sen tavallaan..  ja tiedän ettei Sofiakaan haluaisi mun olevan aina ihan maassa. Mä istuin perjantaina portailla tupakalla ja itkin sielläkin.. yhtäkkiä tuuli lennätti kuivuneen koivunlehden mun syliin, siihen se laskeutui mun polvelle :) kun olin ottamassa sitä lehteä käteeni se lennähti tuulen matkaan.. tuli jotenki hyvä mieli ihan kun Sofia olisi ollu siinä lähellä ja käynyt mun sylissä sanomassa "äiti älä itke, ei mulla ole hätää" Sen jälkeen meninkin sinne yläkertaan siivoamaan.. :)