Kun miettii viime vuotta, ei voi ajatella muuta kuin, että siitä ei oikein muista mitään :( Sofia syntyi joulukuussa 2010 ja jo tammikuussa -11 alkoi se kamala pelko ja epätietoisuus siitä mikä tytöllä oli :( Muistan ne hetket kun istuin netissä ja etsin tietoa.. aina vaan tuli jotain ihan kamalaa silmien eteen.. mulle sanottiin että älä mene nettiin. Mutta jokainen äiti tai isä joka on huolissaan lapsestaan etsii tietoa joka paikasta.. ihan varmasti..

Helmikuu tuli, häät ja ristiäiset.. välillä nousi jo pieni toivon kipinä.. Sofian raajat alkoi liikkumaan.. jospa se ei sittenkään olisi mitään pahaa..

Tuli maaliskuu, Sofia sairastui.. 2.5 viikkoa sairaala elämää, diagnoosin kuuleminen ja painajainen tuli toteen, Sofia ei elä pitkään.. 1.4 saatoimme tyttömme enkelten maahan, en olisi halunnut uskoa että niin pian.. :(..

Kaikki ne haaveet ja toiveet vauvaperheen elämästä romuttuivat, kaikkii ne ajatukset ja odotukset soseen syömisestä, vaipparallista, ensi askeleista jne.. kaikki meni yhtäkkiä silmien ohitse.. mitään emme saaneet.. jäi vaan tyhjä olo.. muistot.. tavarat.. hiuskiehkura..

Hautajaiset meni.. ajattelin ennen niitä, että kun sen päivän pääsen ylitse olen jo hiukan paremmalla puolella. Jokainen aamu aurinko nousi, jokainen ilta menin nukkumaan kiittäen siitä mitä mulla silloin oli.. perhe, läheiset ystävät, koti..

Koitin jaksaa eteen päin koska muuta tietä ei ollut.. jätin hakemuksia työpaikkoihin ja aloin kirjoittamaan blogia, perustin facebookiin vertaistuki ryhmiä.. jokainen uusi päivä oli askel eteenpäin.. sain voimaa kun autoin muita..

Tulin raskaaksi, se meni kesken viikoilla 5.. elettiin elokuuta, samaan aikaan sain paikan koulutuksesta, muistan sen aamun kun sinne lähdin. Väsytti ja tuntui etten jaksa mutta menin.... Koulutuksessa päivät kului sukkelaan, ihmiset oli kivoja ja elämä taas tuntui "elämältä", oli syy aamulla herätä..

Välillä oli päiviä jolloin tuntui ettei aamulla jaksa herätä, yöt meni valvoessa tyttöä ikävöidessä ja miettiessä miksi elämä kohtelee niin julmasti.. lohtua toi usko enkeleihin ja Sofia läsnä oloon.. olen niin monesti nähnyt ja tuntenut sen pienen enkelin lähelläni.. Myöskin se auttoi kun puhuin koulutuksessa uusille kavereilleni kaikesta.. sain olla oma itseni kukaan ei pitänyt mua kummajaisena jolta on kuollut lapsi..

Elämä meni eteenpäin, oli rahahuolia, riitoja ja masennusta... tuntui että ei jaksa vaikka silti jaksoi.. joka aamu silti taas aurinko nousi ja minä siinä samalla.. varmasti olin välillä jokaista ihmistä kohtaan todella kamala, ei jaksanut olla päivän paiste ja hymyillä tyhmänä.. sen verta olen oppinut ettei tarvitse jos ei jaksa tai halua.. Ketään en silti inhonnut tai ketään vastaan minulla ei mitään ollut..

Kaikesta huolimatta jaksoin jatkaa koulutusta, sain pidettyä raha-asiat kunnossa... kodin siistinä, poikien koulu asiat kunnossa ja itseni terveenä.. parisuhdekkin pysyi kasassa..

Tuli lokakuu.. olin taas raskaana. Eka ultrakin tuli koettua :) suuri huoli oli pienestä, oliko hän terve jne... en uskaltanut puhua raskaudestani kuin muutamalle ihmiselle. Joku siinä puhumisessa pelotti niin kamalasti. Raskaus jatkui hyvin, pahoinvointia lukuunottamatta.. hormoonit heitti sen verta että taisin olla taas aika hirviö.. samalla pelko pienen terveydestä painoi mielessä, unettomia öitä oli liikaa..

Joulukuu tuli, aika istukkatestiin jossa olisimme saaneet tietää sairastaako sikiö samaa sairautta kun Sofia. Sofian syntymä päiväkin oli tulossa. Sain koulutuksen johdosta sen vakkari työpaikan, olin todella ylpeä itsestäni :) mä oikeesti jaksoin mä tein sen vaikka välillä tuntui että millään ei ole väliä, mutta oma äiti, veli, mies, ystävät ja työkaverit jnejnejne auttoivat ja potkivat eteenpäin.. kun allekirjoitin sopimuksen tuntui mahtavalta.. mulla oli nyt melkein se kaikki mitä elämältäni tällä hetkellä kaipaan.. vakituinen työ ja vauva tulossa.

20.12 sikiö todettiin menehtyneeksi istukkanäytteen ultrassa.. elämä taas romahti.. en voinut uskoa että taas voi niin käydä ja MIKSI???? Miksi meille ei suoda vauvaa, mitä pahaa me ollaan tehty???

Lääkkeellinen tyhjennys oli samana päivänä kun Sofian 1v syntymäpäivä oli, olimme oulaskankaalla sen päivän ajan, taas kuten vuosi sitten, hassua vaan kun Sofian kanssa vuosi sitten lähdimme kotiin lääkäri sanoin " nähdään vuoden päästä" sanoin silloin " ei varmasti nähdä"

Päivä oli kamala.. onneksi en ollut yksin, Kimmo ja Sofia oli siellä.. kotiin pääsin samana päivänä. Sain sairaslomaa 2 viikkoa ja se tuli tarpeeseen..

Vuosi vaihtui, tällä kertaa en toivonut parempaa uutta vuotta kuten olen tehnyt jo useamman vuoden ajan..

Tällä kirjoituksellani haluan sanoa sen, että elämä osaa potkia päähän todella kovaa.. mutta kun vaan koittaa jaksaa jotenkin päivä kerrallaan eteen päin se aurinko nousee aamuisin ja sinä siinä samalla. Ei kannata miettiä liikaa eteen päin, ei suunnitella mitään tulevaa tai haaveilla jostain saavuttamattomasta. Ainahan me jokainen jollain tasolla haaveillaan ja suunnitellaan mutta silti kannattaa elää vain päivä kerrallaan.. olen oppinut sen että kun menet nukkumaan, kiitä siitä mitä sinulla on ja anna anteeksi se paha mitä olet saanut niskaasi.

Joka päivä, viikko, kuukausi tulee eteen asioita joista ei tahdo päästä ylitse.. pieniä ja isoja semmoisia.. kun opettelet ajattelemaan "joskus tämäkin asia tuntuu pieneltä" niin sillä pärjää.. hetki kerrallaan, päivä kerrallaan, asia kerrallaan... älä odota itseltäsi liikaa. Elämä opettaa... jokaista tavallaan.

Nyt kun vuosi vaihtui en ajattele tulevaa.. elämä tuo eteen sen mitä tuo.. olen ehkä kylmä ihminen mutta elämä on opettanut aika raakalla kädellä.. Muistakaa että tapahtui mitä vaan meillä jokaisella on ympärillä ihmisiä ja enkeleitä jotka auttavat eteenpäin...