Olen ollut nyt uudessa "työssä" kolme viikkoa.. en muista mitä mitä olen viimeksi kirjoittanut mutta onko sillä väliä. Se kun pääsin sinne koulutukseen toi mulle luottamusta elämääni, ehkäpä musta onkin vielä johonkin vaikka elämä on koulinut raa´alla kädellä mä silti jaksan. ei ole muuta vaihtoehtoa.. Silloin kun menin sinne uuteen paikkaan olin kokenut keskenmenon.. se tapahtui sen viikonlopun aikana.. viikkoja oli 6. Olen miettinyt sitä kuinka ihminen on tavallaan sellainen taulu josta ei näe muuta kun "muodot" ja "ulkonäön". Itsekkin menin kaiken jälkeen maanantaina koulutukseen niin kuin mtn ei olisi tapahtunut.. Sofian kuoleman jälkeen jne. haluan että olen kuin muut.. mä suren joo mutta haluan että jossain on se alue  jossa olen kuin muut, ilman sitä että tarvii miettiä mitä sanoo jne, se paikka on mulle työpaikka.. voin ehkä itse joskus asiasta puhua mutta en halua tehdä numeroa siitä... mutta en puhunut Sofiasta haastattelussa ja tälläkään hetkellä kaikki tulevat työkamut ei tiedä mtn..ja keskenmenostakaan ei tiedä kuin 2henk. töissä.

Olenko mä tyhmä vaiko itserakas??? En tiedä mitä mä olen..

Meillä on ollut kotona välillä vaikeaa, kumpikin suree tavallaan ja olen tajunnut et ehkä mä puhun mutta toinen ei puhu koska se on vaikeaa. Olen syyttänyt turhasta ja vetänyt johtopäätöksiä.. Olen huomannut että kun aikaa kuluu vaikeammaksi elämä vaan muuttuu.. miksi siis syytän toista kaikesta jos itsekkin olen hukassa vaikken sitä ehkä itsekkään huomaa???

Kävin esikoiseni kanssa viime sunnuntaina kirkossa.. poika pääsee ripille ensikesänä. Tulevat juhlat jännittä jo nyt, elämä on mennyt niin nopeaa eteenpäin etten edes itse sitä tajua.. mun pikkuinen on jo "naimaiässä"

Elämä on ollut muuten ihan normaalia jos katsoo siihen mitä olen kokenut... Olen oppinut sen että pitää elää päivä kerrallaan, pitää itkeä kun itkettää, nauraa kun naurattaa.. pääasia on että olet omaitsesi.