Onki vierähtänyt aikaa viime kirjoituksesta. Mulla ei mene nyt kovin hyvin, sairaslomalla olen ollut jo lokakuusta saakka. Selkä alkoi vihottelemaan ja lopen kun pääsin tutkimuksiin tässä alla on diagnoosi..

Suomeksi sanottuna nikamat on jonkulaisessa tulehdus tilassa jne. Olo on kyllä ollu ihan kamala... yöt on järkyttäviä kun kivut yltyy silloin ja aamulla ei oikein pysty kävelemään. Päivät menee kotona maatessa kun ei jaksa kävellä pitkiä matkoja, kaupassa käynti on suuri rasitus selälle ja mullekkin. Välillä olo on niin väsynyt ettei jaksa kuin olla vaan ja sitä ei moni ehkä tajua. En jaksa vieraita tai muutakaan hälinää.. riittää että oma perhe pyörii ympärillä.

Onni on päivät hoidossa joten hetken saa olla itsekseen, mutta aika tulee pitkäksi. Olis niin ihanaa elää normaalia elämää.. nousta aamulla töihin ja olla kuin muutkin ihmiset. Sitä kun on tämmöisessä kunnossa alkaa arvostamaan ihan kaikkea semmoista joka on muille ihan normaalia arkea.. 

Tuleva leikkaus pelottaa, se on iso leikkaus ja siitä toipuminen vaatii aikaa. En tiedä onko musta enää koskaa nykyiseen työhöni :( olin niin helvetin onnellinen kun sain vakituisen paikan 3v sitten.. se tuntui Sofian kuoleman jälkeen niin helpottavalta olihan ainakin rahallisesti tulevaisuus turvattuna. 

Helmikuussa 2014 kun mut ekan kerran leikattiin olin kivuton kesäkuuhun saakka.. sitä ennenhän olin miltei jalaton sen jätti pullistuman takia. Arvatkaapa miltä elämä maistui kun kipuja ei ollut?? Laihdutin melkein 14kg, nautin elämästä täysin rinnoin.. kaikki oli niin hyvin. Muistan sen kesäkuisen aamun mun koitin nousta aamulla ylös sängystä.. selkään sattui ja jalat ei kantaneet kivusta.. se meni silloin vielä ohitse kun pääsi ylös. Mutta oireet vaan alkoivat paheneen ja tässä ollaan 24/7 kipeänä. 

Mun luonne ei anna periksi myöntää sitä että olen huonossa kunnossa, kävin töissäkin viimeiseen saakka hampaat irvessä ja sehän kostaantui.. Olen nyt oppinut sen ettei ihan kaikkeen kykene eikä edes saakkaan kyetä. 

Kirjoittelen paljon facebookkiin kivuistani, olen huomannut sen että se ärsyttää joitain ihmisiä.. ajattelin että teen tästä blogistani nyt kipupäiväkirjan.. Tätä linkkiä ei ole kenenkään pakko aukaista ;)

Kun on paljon kotona yksin ei ole ketään kelle puhua ja tuntuu ettei täälläkään enää kukaan jaksa ainaista valitusta, on pakko saada jtn tukea edes jostain. Säälimistä inhoan.. sitä en kaipaa.. potkuja perseelle ja uskoa tulevaan, sitä mä todellakin nyt tarvitsen.