En ole kerenny ja oikeestaan jaksanutkaan päivittää tätä blogiani pitkään aikaan...

Paljon on tapahtunut, ensinnäkin jouduin selkäleikkaukseen.. välilevy oli luiskahtanut kokonaan ulos ja olin melkein jo jalaton :( leikkauksesta on nyt kohta 8 viikkoa ja olen jo töissä. Kipuja on tullut nyt 2 viikon työssä olon aikana aikalailla, mutta ei se ihme olekkaan kun mulla ei ole välilevyä siellä alaselän nikamien välissä. Näitten kipujen kanssa kyllä pärjää kuhan muistaa kuunnella itseään eikä revittele liikoja. Töissä ymmärretään onneksi todella hyvin :) pitää elää päivä kerrallaan ja olla kiitollinen joka päivästä jolloin olen voinut olla töissä ja pystyn muutenkin elämään lähes normaalia elämää.

Onnikin on oppinut kävelemään ja uusia sanojakin on tullut jo paljon. Yötkin nukutaan jo kokonaan :) katkonaiset yöt loppuivat kun jätkä muutti isojen poikien sänkyyn. Vähän meinaa olla ikävä sitä vauva aikaa mutta taitaa olla niin ettei meille enää vauvoja tule, se ei niin helppoa meille ole.

Sofian kuolemasta tulee 1.4. 3 vuotta :( tää kevät on mulle aina semmosta haikeeta aikaa.. Maaliskuussa muistan joka päivä missä oltiin ja mitä milloinkin tapahtui. Muistan kuinka silloin lintujen keväinen laulu tuntui pahalta, koska tiesin että on tulossa kesä jota Sofia ei koskaan saanut nähdä.. Muistan kuinka viimeisen kerran häntä sairaalassa sain pitää sylissäni, katseltiin se pieni hetki ulos..aurinko paistoi ja räystäät tippuivat vettä. Kerroin Sofialle että on kevät, ja sanoin että sinne minne hän on menossa on aina kesä ja siellä hän voi juosta paljain jaloin nurmikolla <3

Olen miettinyt sitä kuinka paljon olen muuttunut tämän kolmen vuoden aikana.. kevät ei enään tunnu keväältä, se ahdistaa ja tuo kipeitä muistoja mieleen. Minusta on tullut vahvempi ja samalla aika paljon herkempi, itsevarmuus horjuu laidasta toiseen. Olen myöskin unohtanut itseni lähes kokonaan.. tuon leikkaukseni jälkeen tajusin sen kun kerran eräänä aamuna katsoin peiliin ja tajusin näkemäni. Olen vanhentunut kasvoista, ilme on väsynyt.. On aika ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä jotain.

Multa on usein kysytty yhä sitä että miten olen selvinnyt?? No en sitä itsekkään tiedä.. päivä kerrallaan ja joskus jopa hetki kerrallaan. Muistot ja noi mun kossit antavat mulle niin paljon voimaa, että jaksan aina uuteen aamuun. Puhuminenkin on auttanut, joskus vaan tuntuu että avaudun liiankin kanssa, en vain osaa olla hiljaa jos joku asia painaa mieltä.

Olen miettinyt jos perustaisi facebookiin SMA1 ryhmän.. lupasin Sofialle että teen hänen sairaudestaan "julkisemman" haluaisin levittää sanaa tästä sairaudesta, siksi koska aika moni terveydenhuollon ihminen ei siitä tiedä. Mutta saisikohan pelkällä fb ryhmällä näkyvyyttä? Sinne pääsisi vain SMA1 perheet, vanhemmat, isovanhemmat, sisarukset ja muut sukulaiset joilla on se pirullinen geeni veressään..

Mutta tämmöstä mun mielessä taas on pyörinyt, kohta pitäisi lähteä iltavuoroon ja sitten olisikin viikonloppu..